Cocolle: rakkaus koiran hahmossa
Kirjoittanut Fernando Santos
Lue tämä kielellä: English Português
Anteeksi, etten ole kirjoittanut niin usein kuin minusta pitäisi. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka moni lukee tätä blogia tai lukeeko kukaan tätä kirjoitusta koskaan. Mutta uskon maailmankaikkeuteen, ja uskon, että sanoilla on voimaa.
Opin tämän pienenä poikana, kun yritin lunttata koulussa. Ajatukseni oli tehdä muistiinpanoja, joita voisin katsoa kokeissa, mutta opinkin kaiken jo pelkästään kirjoittamalla sen ylös. Juuri nyt yritän tehdä saman.
Kirjoittamalla haluan tavoittaa maailmankaikkeuden äärirajat. Haluan kirjoittaa kiitollisuudesta, rakkaudesta ja sydänsurusta. Toivon, että niin kauan kuin internet on olemassa, ihmiset tulevaisuudessa voivat lukea tämän ja oppia tuntemaan voiman, olennon, koiran hahmossa olevan rakkauden: pienen Coconi.
Aloitimme kumppanini Paulin kanssa tämän kirjoituksen, kun Cocolla todettiin ensimmäisen kerran aivokasvain, vähän ennen hänen seitsemättä syntymäpäiväänsä. Sydämemme särkyivät silloin tuhanneksi palaseksi, mutta halusimme jakaa hänen tarinansa ja kuvansa maailman kanssa, jotta häntä ei koskaan unohdettaisi.
Viimeistelemme sen nyt, kun olemme joutuneet sanomaan hyvästit.
Pieni laumamme
Meillä on kolme ranskanbulldogia.
Toimme Cocon kotiin seuraksi ensimmäiselle pojallemme, Roccolle. Coco oli vuoden häntä nuorempi, ja heistä tuli erottamattomat lähes heti. He molemmat auttoivat meidät koronasulun läpi, ja lopulta muutimme Lontoosta Worthingiin, jotta heillä olisi yhdessä oikea koti puutarhan kanssa.
Kun Coco oli neljävuotias, annoimme hänen ja Roccon pariutua. Hän kantoi kahdeksaa pentua pienessä mahassaan. Valitettavasti se oli hänelle liikaa. Hän synnytti luonnollisesti, mutta vain yksi pentu selvisi. Annoimme sille nimeksi Halo.
Roccosta, Cocosta ja Halosta tuli tiivis pieni lauma. Joka ilta Coco leikki köydenvetoa tyttärensä kanssa. Hän vartioi meitä täydellä omistautumisella. Coco oli meidän molempien silmäterä, mutta hänellä oli vielä erityisempi side Pauliin—Paul vitsaili, että minä olin hänen isinsä, mutta hän oli hänen äitinsä. Aina kun Paul huusi “Tule äidin luo”, Coco tuli juosten, missä ikinä olikin tai mitä ikinä tekikin.
Coco, Rocco ja Halo jopa saattoivat meidät alttarille hääpäivänämme. Cocolla oli tilaisuutta varten kaunis pieni mekko. Hänellä oli vuosien mittaan muutama erityinen asu, muun muassa pieni joulupukin asu jouluna.
Hän rakasti maata selällään pää Paulin rinnalla, kun Paul suukotteli häntä ja rapsutti hänen mahaansa—minäkin liityin usein mukaan, ja jos en liittynyt, hän loi minuun kamalan tuijotuksen tai vain katsoi minua ja heilautti tassuaan. Aina kun lopetimme, hän heilutti yhtä pientä tassuaan ilmassa ja vaati lisää. Hänen lempiherkkujaan olivat kana ja kala suoraan grilliltä. Hän rakasti ottaa aurinkoa aamuauringossa, ja hän rakasti säikäyttää postinkantajan pahanpäiväisesti. Hänen ehdoton lempisyntinsä oli postin repiminen.
Hän oli niin kiintynyt meihin, että hyppäsi syliini, kun tein töitä, joten järjestin koiranpedin näppäimistöni viereen—sitten tulivat vielä portaat, jotta kaikki kolme ranskanbulldogia saattoivat olla töissä vieressäni. Cocon piti saada nimenomaan paras paikka, ja vakavissa palavereissa, kameran ulkopuolella, minun oli usein vaikea keskittyä, koska hän liikutteli tassujaan ja pyysi huomiota ja mahan rapsutuksia.
Coco oli äärimmäisen uskollinen. Häntä ei juuri kiinnostanut tutkia maailmaa; hän jäi paljon mieluummin kotiin, käpertyneenä lähelle meitä.
Sängyssä hän nukkui aivan päidemme vieressä. Se oli hänen paikkansa.
Päivä, jona kaikki muuttui
Heinäkuun 17. päivä alkoi aurinkoisena perjantaina. Iso-Britanniassa oli ollut kuuma kesä, mutta se päivä oli viileämpi, noin 20 astetta. Koska Coco oli ranskanbulldog—rotu, joka tunnetaan hengitysvaikeuksistaan ja vaikeudesta säädellä ruumiinlämpöään—olimme aina hyvin varovaisia viedessämme häntä ulos lämpimällä säällä. Ennen kuin kukaan tuomitsee meitä: asumme isossa talossa, jossa on iso puutarha, ja kaikki koiramme pääsevät ulos milloin haluavat koiranluukun kautta.
Myöhemmin iltapäivällä, kun oli viileämpää, veimme hänet paikalliseen pubiin. Hän oli loistotuulella ja tosi innoissaan kävelyllä takaisin. Sitten hän yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta, lyyhistyi ja alkoi kouristella jalkakäytävällä.
Hetkessä kumppanini Paulin ja minun elämä kääntyi ylösalaisin.
Kiidätimme hänet suoraan eläinlääkäriin. Ensimmäinen ajatus oli, että hän oli saanut lämpöhalvauksen, vaikka meistä se tuntui epätodennäköiseltä, koska ei ollut ollut kovin kuuma. Viikonlopun aikana hän vaikutti enimmäkseen omalta itseltään, mutta huomasimme hänen menettävän hieman liikkuvuutta oikeissa jaloissaan.
Sunnuntai-iltana, jalkapallon MM-finaalin aikana, hän sai uuden kohtauksen. Hänen tyttärellään Halolla on epilepsia, joten annoimme Cocolle kohtauslääkettä hätään ja veimme hänet takaisin klinikalle. Siitä alkoi pitkä koettelemus verinäytteineen, käynteineen ja huolineen. Pystytin jopa pienen työpisteen olohuoneeseen, jotta voisin tehdä töitä aivan hänen vieressään, koska siellä hän tunsi olonsa turvallisimmaksi ja mukavimmaksi.
Coco käyttäytyi yhä kuin oma itsensä, mutta hänen liikkumisvaikeutensa pahenivat. Eräänä yönä huomasin, ettei hän liikkunut kunnolla ja näytti kauhuissaan jo pelkästä yrityksestä nousta seisomaan. Odottaessamme lähetettä magneettikuvaukseen kiidätimme hänet takaisin eläinlääkäriin ja päädyimme päivystyskäynnille Cambridgen yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan sairaalaan.
Siellä saimme sydäntäsärkevän uutisen. Cocolla oli aggressiivinen aivokasvain, gliooma.
Neurologit kertoivat, ettei mikään voisi parantaa häntä. Edes kehittyneillä hoidoilla, kuten sädehoidolla tai solunsalpaajilla, paras ennuste olisi vain viikkoja, ehkä pari kuukautta.
Taistelu Cocon puolesta
Siitä hetkestä lähtien teimme kaikkemme, jotta Cocolla olisi paras mahdollinen elämä. Tutkimme jokaisen saatavilla olevan hoidon ja päätimme kokeilla solunsalpaajahoitoa heti, kun eläinlääkärin lähetteet olisivat valmiit.
Kaikesta huolimatta hän pysyi täsmälleen samana koirana, vaikka kasvain vei noin 20 prosenttia hänen aivoistaan. Hän oli ihanalla tuulella. Hän murisi yhä tyttärelleen, vartioi lempipaikkojaan, rakasti meitä palavasti ja pysyi omistautuneena perheellemme.
Cocon syntymäpäivä oli tulossa 15. elokuuta. Koska tiesimme ennusteen olevan lyhyt, järjestimme hänelle syntymäpäiväjuhlat etuajassa 1. elokuuta. Ystävät ja perhe tulivat joka puolelta tapaamaan häntä, ja hän oli upea. Sinä päivänä häntä katsoessa ei olisi ikinä arvannut, että hän eli niin vakavan sairauden kanssa.
Viikonloppu oli kirkas ja aurinkoinen. Lyhyen, toiveikkaan hetken ajan todella uskoimme, että tulehduslääkkeet tehosivat ja että hän uhmaisi ennusteita.
Hyvästit
Viime maanantai oli taas hyvä päivä. Coco näytti todellisia, lohdullisia merkkejä paranemisesta. Mutta sinä iltana, juuri nukkumaanmenon aikaan, kohtaukset alkoivat uudelleen.
Vaikka annoimme hänelle kaksi täyttä annosta hätälääkettä, kohtaukset eivät loppuneet. Näimme, kuinka pahasti ne vaikuttivat hänen aivoihinsa. Hän näytti eksyneeltä ja sekavalta ja pyöri lakkaamatta vasemmalle.
Kiidätimme hänet päivystävälle eläinlääkärille keskiyöllä. Huolellisen tutkimuksen jälkeen eläinlääkäri selitti lempeästi, että kasvain vaikutti nyt pysyvästi hänen elämänlaatuunsa ja aivojen perustoimintoihin. Teimme sydäntäsärkevän päätöksen päästää hänet menemään, jotta hän säästyisi kärsimykseltä ja jatkuvilta kohtauksilta.
Sanoimme viimeiset hyvästit pikku tytöllemme.
Hän lepää nyt rauhassa puutarhamme perällä, aivan niiden pentujen vieressä, jotka hän menetti vuosia sitten ja joista vain Halo selvisi.
Millainen Coco todella oli
En halua, että kukaan muistaa Cocoa vain siitä, että hän jätti meidät juuri ennen seitsemättä syntymäpäiväänsä. Se oli pieni häiriö aivan ilon ja seikkailujen täyttämän elämän lopussa. Hän rakasti olla kanssamme. Hänen silmänsä olivat niin ilmeikkäät, niin kirkkaat—hän teki niin paljon ilmeitä. Hän inhosi kävelemistä pikkukivirannoilla, eikä hän suostunut käyttämään koiranluukkua, joten meidän piti avata ovet Kuningatar Cocolle aina, kun häntä ei huvittanut käyttää sitä. Hän ei pissannut missään, missä ei ollut ruohoa. Hänen lempilelunsa oli valkoinen rengas, jota hän pureskeli ja pureskeli, ja sitten myös pieni vihreä rengas. Löysimme valkoisen renkaan sattumalta, ja hän rakasti sitä niin paljon, että ostimme kaksi lisää siltä varalta, että se joskus katoaisi.
Haluan, että jokainen tämän lukija tietää rakkaudesta ilman rajoja—hän pyysi sitä ja antoi sitä meille, ja me annoimme sen ilolla takaisin.
Coco oli erityinen olento. Hän oli henki, sielu, olemus ja energia, joka tuli elämäämme siunaamaan meitä seitsemällä unohtumattomalla vuodella. Hän oli kiihkeän suojeleva, omistautunut ja rakastava. Sanaakaan sanomatta hän opetti meille, mitä rakkaus ilman rajoja todella tarkoittaa.
Hän muutti koko maailmamme paremmaksi. Koko talomme ja kaksi muuta ranskanbulldoggiamme pyörivät täysin hänen ympärillään. Kutsuimme häntä Kuningatar Cocoksi. Mutta minulle hän oli aina minun Titinininha—portugalinkielinen lempinimi äidinkielestäni, jonka hän sai, koska hän oli nuorena niin pieni.
Olimme niin siunattuja ja etuoikeutettuja, kun saimme jakaa elämän hänen kanssaan. Hän oli aina ensimmäisenä tervehtimässä meitä aamulla, aina odottamassa oven luona, kun Paul tai minä lähdimme ulos, ja aina ensimmäisenä hyppäämässä täysillä mukaan kaikkeen, mitä teki. Hän kietoi meidät täysin pikku tassujensa ympärille. Talomme vakiovitsi oli, että tämä oli Cocon koti ja hän vain ystävällisesti antoi meidän asua siinä.
Hän oli Mamman ja Daddan tyttö.
Meillä oli hänestä jopa lempitarina. Sanoimme, että portaiden alla, pienen talonsa sisällä, Cocolla oli salainen valvomo, josta hän ohjasi maailmaa. Aina kun jokin piti Paulin ja minut kotona—auton hajoaminen, lakko tai huono sää—katsoimme toisiamme ja sanoimme: “Coco ohjailee taas tapahtumia.” Vitsailimme, että hän aiheutti maailmaan häiriöitä vain, jotta jäisimme kotiin hänen kanssaan.
Se oli rakastava tarina, jota kerroimme itsellemme, mutta osa minusta miettii yhä, oliko se totta.
Rakkauden sivuvaikutus
Sanotaan, että koirien ainoa vika on se, että niiden elämä on meidän elämäämme lyhyempi. Coco oli täällä seitsemän vuotta meidän elämästämme, mutta on valtava lohtu tietää, että me olimme mukana koko hänen elämänsä. Siitä päivästä, jona tapasimme hänet Paddingtonin asemalla, aivan viimeiseen henkäykseen asti hän tiesi olevansa rakastettu yli sanojen. Aivan lopussa kuiskasimme hänelle, kuinka paljon häntä rakastettiin ja aina rakastettaisiin.
Vannon, että tunnen yhä hänen energiansa ja läsnäolonsa kaikkialla talossamme. Elämä on menettänyt vähän taikaansa.
Sanotaan, että suru ja sydänsuru ovat vain syvän rakastamisen sivuvaikutuksia. Kipu, jota nyt kannamme, kertoo siitä valtavasta rakkaudesta, jonka jaoimme hänen kanssaan. Joskus tuntuu vaikealta hengittää. Tiedän, että haavat paranevat ajan myötä, mutta parantuneetkin haavat ovat yhä arpia. Menetimme perhe-elämämme tukipilarin, eikä mikään ole ennallaan ilman häntä.
Silti olen samaan aikaan niin syvästi onnellinen ja kiitollinen hänen elämänsä lahjasta. Mikä kunnia olikaan, että valitsit meidät, Coco.
Rakas Tetena, toivon, että kohtaamme yhä uudelleen jokaisessa elämässä. Vitsailin ennen, että edellisissä elämissämme Paul ja minä olimme koiria ja sinä olit ihmishuoltajamme. Olisi niin kaunista toivottaa sinut jonain päivänä takaisin ihmistyttäreksemme.
Kiitos sydämemme ja sielumme pohjasta. Tiedän, että jonain päivänä kohtaamme taas siellä, missä fyysisiä rajoja ei enää ole, ja voimme leikkiä yhdessä yhtenä energiana. Olet ikuisesti sydämissämme, ja lupaan muistaa sinua joka ikinen päivä loppuelämämme ajan. Tiedän, että jonain päivänä olemme taas yhdessä, rapsutamme masuasi emmekä enää koskaan joudu erilleen. Tiedän myös, että olet yhä pitkälti kanssamme ja tulet olemaan kanssamme aina ja ikuisesti.
Neuletöitäni Cocolle
Tässä on joitakin erityisiä neuletöitä, jotka tein Cocolle. En koskaan päässyt tekemään hänelle oikeaa Gigante-neuletta mittakaavan vuoksi, mutta opin käsityöstä valtavasti tehdessäni näitä pieniä vaatteita hänelle.
Rakkaudella muistaen
Jos Cocon tarina kosketti sydäntäsi, olisin syvästi kiitollinen, jos harkitsisit pientä lahjoitusta Wadarsille, paikalliselle eläinsuojeluyhdistyksellemme täällä Worthingissa.
Kiitos todella paljon, että luit. Jos olet menettänyt lemmikin tai suret juuri nyt, ota rohkeasti yhteyttä suoraan minuun: fernando@giganteknits.com.
Jos voit lukiessasi lähettää hiljaisen ajatuksen pienelle tytölleni, toivo, että hänen energiansa pysyy lähellä hänen Mammaansa ja Daddaansa.
Jumala siunatkoon teitä kaikkia.
Ja Jumala siunatkoon pientä kuningatartamme Cocoa ikuisesti ja aina ❤️
Mamma ja Dadda sinua rakastivat niin,
enemmän kuin sanat koskaan kertoa voi.
Kodin kuningatar alusta asti,
ikuisesti sydämissämme aarteena.
Jokaisessa elämässä tämä on totta:
löydämme aina tiemme takaisin luoksesi.
Coco — hänen elämänsä: elokuva
Kolme tuntia ja kuusi minuuttia — jokainen valokuva ja jokainen video, joka meillä hänestä on, järjestyksessä, siitä illasta kun hän tuli kotiin, viimeiseen ruutuun asti, ja lopuksi omistus. Se asuu nyt täällä kaikille, jotka rakastivat häntä. Lukujen avulla pääset suoraan haluamaasi hetkeen.
Lue lisää
The Sovereign: neuletakki, jonka tein vaikeimpana vuotenani, nyt ilmaiseksi
Ensimmäinen koskaan tekemäni neuletakki, neulottu vuoden aikana, jona olin monta kertaa sairaalassa ja kävin läpi kolme leikkausta — ja työ, josta Gigante Knits sai alkunsa.
Lue seuraavaksi →
